Rakastin lapsena talvea. Olen syntynyt talvella, marraskuussa. Toivoin aina, että lunta olisi maassa, kun oli syntymäpäiväni. Tai, että lunta rupeaisi satamaan. Hassua, mutta marraskuussa, kun taas täytin vuosia, toivoin salaa että lunta olisi satanut.
Joulu, se oli myös lapsena tärkein juhla. Ja silloin piti olla lunta. Yleensä lapset toivovat jouluna paljon lahjoja, ja varsinkin niitä mitkä ovat kirjoittaneet joulupukin kirjeeseen. Kirjoitimme aina ennen joulua kirjeet joulupukille. Silloinkin, kun en enää uskonut, mutta vain perinteen vuoksi. En koskaan toivonut paljoa lahjoja, suurin haaveeni oli saada koira. Toisaalta tiesin, että se ei ollut mahdollista, mutta yritys oli hyvä kuitenkin. Parasta joulussa mielestäni oli se, kun lähdimme isovanhempien luokse. Vietimme joulua yleensä isovanhempien ja serkkujen kanssa. Meillä oli perinteitä, joiden mukaan toimimme oikeastaan joka joulu. En tiedä, koin ehkä olevani erilainen lapsi, kun tärkeintä joulussa eivät olleet lahjat, vaan aika perheen kesken.
Jossain vaiheessa elämää kuitenkin ne perinteet hajoaa. Tulee vastoinkäymisiä, elämässä tilanteet muuttuvat, jne. Näin kävi myös meillä. Minulle uskomattoman tärkeä ukki lensi luotamme pilven reunalle, ja silloin tiesin että ei tulisi enää yhteisiä jouluja. Lisäksi samaisena jouluna kävi perheen keskellä tuhoisa riita, jonka seurauksena koimme, että joulut ovat parempi tästä lähtien viettää vain omien perheiden kesken. Se oli rankkaa ja se satutti. Se jätti minulle siihen juhlaan niin isot arvet, että koin parhaaksi vain unohtaa koko joulun. Olen elänyt monta vuotta niin, että en ole pitänyt koko juhlaa minään. Se oli vain yksi päivä muiden joukossa. Tänä jouluna päätin, että yritän antaa anteeksi ja jatkaa elämääni eteenpäin. Annan joululle mahdollisuuden tulla uudestaan elämääni.
—–🖤—–